Uudistusta tarvittiin yhdenvertaisten ja saavutettavampien palvelujen varmistamiseksi, hyvinvointi- ja terveyserojen kaventamiseksi, alan henkilöstön riittävyyden turvaamiseksi, sekä kustannusten kasvun hillitsemiseksi.
Hyvinvointialueet ovat maakuntajaon mukaisia ja kokoisia toimijoita, joiden vastuulla ovat alueellaan perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito, sosiaalihuolto, lasten, nuorten ja perheiden sekä työikäisten palvelut, mielenterveys- ja päihde- ja vammaispalvelut, sekä oppilashuolto, mutta myös pelastustoimi ja ensihoito. Kaksi viimeistä kytkettiin uudistukseen niiden merkittävän hoitoketjullisen roolin vuoksi. Kun pelastuslaitokset hoitavat tehtäviään osana porrastettua ensihoitojärjestelmää hyvinvointialueella, voidaan soten ja pelastustoimen voimavaroja suunnata aiempaa tehokkaammin päivittäistehtäviin, mutta myös normaaliolojen häiriötilanteisiin ja varautumiseen poikkeusoloissa, sekä suuronnettomuustilanteissa.
Helposti unohtuukin, että uudistus muodosti suuria, alueellisia valmiusorganisaatioita. Näistä puolella on vastuualueellaan rannikkoseutua, saaristoa ja avomerta – kuntia, kaupunkeja, kyliä ja yhteisöjä tieyhteydellä, lossi- tai lauttamatkan takana, jopa ilman. Soten ja pelastustoimen palvelut tulee ulottaa näillekin seuduille. Vähäisten viranomaisresurssien maassa uudistus koskettaakin suoraan ja välillisesti myös merialueiden pelastuspalveluja.
Rajavartiolaitos on Suomen johtava meripelastusviranomainen. Sen alaisina hallintoyksiköinä merivartiostot hoitavat vuosittain tuhansia meripelastustehtäviä yhteistyössä vapaaehtoisten meripelastajien kanssa. Nämä henkeä ja terveyttä turvaavat toimet, kuten henkilöiden pelastaminen, sairaankuljetus-, ensivaste-, ja ensihoitotehtävät merialueella ovat ensihoitojärjestelmän alkupään toimia. Kun uudistuksen myötä aluevastuullisen hyvinvointialueen sote- ja pelastuspalvelut ovat entistä integroidumpia, toimivat palvelut kokonaisuuksissa joustavammin. Meripelastusviranomaisilla on näin mahdollisuus hyötyä entistä paremmasta yhteistyöstä ja koordinaatiosta hyvinvointialueen sisällä ja sen kautta myös hyvinvointialueiden välillä.
Kuntapohjaiseen järjestelmään verrattuna mittakaavaetu on selkeä. Nykysäädösten mukaan tulee yliopistollista sairaalaa ylläpitävällä hyvinvointialueella olla sosiaali- ja terveydenhuollon valmiuskeskus. Valmiuskeskus vastaa muun muassa alueen sote-perusteisesta tilannekuvasta, kapasiteetin ja valmiustason seurannasta sekä tilanteenmukaisista toimista. Hyvinvointialueet voivatkin käyttää alueellisia resurssejaan entistä joustavammin ja tietopohjaisemmin, mikä voi tarjota myös meripelastustehtäviin parempaa tukea, erikoisosaamista sekä nopeampia vasteaikoja. Lisäksi valmiuskeskus yhteensovittaa hyvinvointialueiden välillä mahdollisesti tarvittavaa ylialueellista toimintaa, mikä parantaa monialaista viranomaisvalmiutta vaativissa tilanteissa.
Niin ikään laki ohjaa hyvinvointialueiden valmiussuunnittelua yhtenäisemmäksi, alueelliset erot huomioiden. Valmiussuunnitelmissa on otettava huomioon niiden yhteensopivuus alueen pelastustoimen, kuntien ja muiden läheisimpien hyvinvointialueiden kanssa. Tämän varmistamiseksi on hyvinvointialueille säädetty velvollisuus perustaa alueellinen yhteistyöryhmä ohjaamaan ja yhteensovittamaan sosiaali- ja terveydenhuollon varautumista. Yhteistyöryhmässä tulee alueen oman substanssiosaamisen lisäksi olla asiantuntijuutta ainakin ympäristöterveydenhuollosta ja alueen kuntien varautumisesta. Useilla hyvinvointialueilla ryhmiä on kuitenkin täydennetty eräänlaisiksi alueellisiksi varautumisryhmiksi muiden aluehallinnollisten viranomaisten, puolustusvoimien, kirkon, poliisin, sekä rajavartiolaitoksen paikallistoimijoilla. Lisäksi hyvinvointialueet ovat velvoitettuja muodostamaan yliopistosairaalansa vaikutusalueen suuruisia yhteistyöalueita, joiden toiminnasta laaditaan yhteistyösopimus, varautumisen perusteet huomioiden.
Rakenteellisesti tarkasteltuna ovat nykyisten hyvinvointialueiden mahdollisuudet vastata esimerkiksi merellisen suuronnettomuustilanteen tarpeisiin jo uudistuksen tässä vaiheessa aiempaa hajautettua mallia paremmat. Kuitenkin, vaikka sekä valmiuskeskuksella, varautumisen yhteistyöryhmillä sekä yhteistyösopimuksella pyritään parantamaan eri viranomaisten keskinäistä tilanneymmärrystä ja valmiutta tehtäviinsä, on silti mahdollista, että yleiskatteellisella rahoituksella toimiessaan, asettavat itsehallinnolliset hyvinvointialueet keskenään erisuhteisia tavoitteita pelastustoimen ja ensihoidon palveluille. Ohjaavina substanssiministeriöinä sosiaali- ja terveys-, sekä sisäministeriö johtavat valtakunnallista tavoiteasetantaa ja voivat vuosittaisissa hyvinvointialueneuvotteluissa asettaa alueellisia toimenpidesuosituksia, mutta alueet päättävät lopulta omien toimiensa kohdentumisesta.
Meripelastuksen näkökulmasta tämä voi johtaa epävarmuustilanteisiin, joissa tehokas resurssien käyttö ja yhteistoimintamuodot vaihtelevat, kun näkymättömiä soten aluevastuurajoja ylitetään merialueella. Rajavartiolaitoksen rooli meripelastuksen johtoviranomaisena ja toimintojen luotettavana yhteensovittajana korostuu.
Rahoituksen riittävyys vaikuttaa niin ikään alueellisesti kattavien palvelujen tarjoamiseen. Rahoituskehyksen ollessa julkisuudessakin debatoidusti riittämätön, ovat aluepäättäjät vaikeiden valintojen edessä: missä, millä tavoin ja kuinka laadukkaasti yhdenvertaiset ja saavutettavat palvelut alueen eri kolkissa järjestetään. Aiemmin rannikko- ja saaristoseuduilla tiheäänkin sijainneita soten ja pelastustoimen yksiköitä tarkastellaan nyt laajemmalla maantieteellisellä alueella, jolloin palveluiden kokoaminen suurempiin keskittymiin, lähemmäs runsasväkisempiä asutuskeskuksia voi olla mahdollista. Aika näyttää, vaikuttaako mahdollinen skenaario uivalla tai lentävällä kalustolla operoivien meripelastusviranomaisten tehtävämääriin.
Sote-digitalisaation edistäminen on ollut keskeinen osa uudistusta. Digitalisaation avulla pyritään parantamaan palvelujen saatavuutta, sujuvoittamaan tiedonkulkua ja tehostamaan resurssien käyttöä. Alueiden digitaalisten palveluiden monipuolistuminen sekä tiedonsiirtoa ja kommunikointia parantavat ja varmistavat ratkaisut, kuten asiakas- ja potilastietojärjestelmien yhtenäistämiset, voivat lisätä tehokkuutta hälytysketjuissa ja vähentää virhemahdollisuuksia kiireellisissä pelastustilanteissa. Samalla yleiset tiedolla johtamisen mahdollisuudet kasvavat ja tehtävien priorisoinnin tarkoituksenmukaisuus parantuu. Tämä mahdollistaa reaaliaikaisemman tiedon jakamisen eri toimijoiden välillä, kuten merivartioston, hätäkeskusten ja hoitohenkilöstön kesken. Sujuvuus parantaa viime kädessä ensihoitojärjestelmän reaktiivisuutta merellisten pelastustoimijoiden vasteisiin ja tehostaa mantereella tapahtuvaa ennakoivaa ja tukitoimintaa. Digitaalisten järjestelmien avulla voidaan esimerkiksi jatkossa välittää entistä integroidummin tietoa potilaan tilasta ja sijainnista, mikä helpottaa hoidon suunnittelua, vastaanottovalmiutta ja resurssien tehokasta käyttöä.
Kaiken kaikkiaan soteuudistuksen vaikutukset meripelastukseen ovat monimuotoiset. Kahden vuoden rajapyykillä on sujuvoitettu paljolti vasta hallinnollisia rakenteita, palvelu-uudistus seuraa hiljalleen. Samalla tulevat näkyviksi myös palveluita ohjaavien säädösten päivitystarpeet ja kehittämiskohteet. Taitekohdissa tulee varmistua, että uudistus parhaiten tukee hyvinvointialueiden ja merellisten pelastusviranomaisten yhteistyötä ja näiden valmiutta vastata muuttuviin olosuhteisiin ja yhteiskunnan tarpeisiin. Soteuudistuksen kaltaiset laajat rakenteelliset muutokset tarjoavat ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella ja parantaa toimintakäytäntöjä ja yhteistyörakenteita, mikä voi ajan myötä tuoda entistä parempaa palvelua ja turvaa kaikille merialueiden asukkaille ja liikkujille.
Sam Vuorinen
Kirjoittaja on meriupseeriyhdistyksen hallituksen jäsen, merivartiokapteeniluutnantti evp. ja entinen kunnanjohtaja. Hän on työskennellyt hyvinvointialueilla laatu- ja turvallisuusjohtajana, sekä yhteyspäällikkönä vastaten edunvalvonnasta ja yhteiskuntasuhteista.
