Turun Yliopiston kulttuuriperinteen tutkimusyksikölle laaditun työn tarkoituksena on myös arvioida yhteisöjen sekä museoiden ja muiden muistiorganisaatioiden yhteistyömahdollisuuksia kulttuuriperintöprosesseissa. Raumalaisten laivanrakentajien kokemusta tarkastellaan muistitietohaastattelujen avulla. Haastateltavia on kaikkiaan 121.
Laivanrakentajille on keskeistä korkea käsitys omasta osaamisestaan, josta he puhuvat lähes poikkeuksetta monikossa, koko yhteisön jakamana yhteisenä ylpeydenaiheena. Sille rakentuu laivanrakentajien voimakas yhteisöllisyys. Tärkeä yhteisön rakentaja on myös heidän omintakeinen huumorinsa.
Laivanrakentajien ammattiylpeys taas rakentuu heidän jaetulle historialleen. Raumalla niihin kuuluvat sotakorvaukset, kaupungin kahden telakan, Hollmingin ja Rauma-Repolan, perinteet sekä nouseminen huipputekniikan kansainväliseksi edelläkävijäksi.
Viimeksi mainittuun liittyvät yhtä lailla arktinen osaaminen kuin tutkimuslaivat, jakelutankkerit ja huippuristeilijät. Tekijät arvostavat myös alumiinilaivojen tuotantoa, vaikka se ei telakalle menestystarinaksi muodostunutkaan.
Ahon mukaan laivanrakentajat muistuttavat myös mielellään, että ennen tehtiin kauniimpia laivoja kuin nykyään.
He ovat tutkimuksen mukaan hyvin selvillä siitä, miten heidän oma historiansa niveltyy Rauman ja Suomen historian sekä koko maailmanhistorian kehityskulkuihin. Monia telakoilla pitkään työskennelleitä yhdistää kokemus muutoksesta ja kehityksestä, esimerkiksi työturvallisuuskäytäntöjen paranemisesta.
-Laivanrakentajien yhteisöllisyyteen liittyy sekä teollisuustyöntekijöille yleisiä että laivanrakennusalalle ominaisia piirteitä, ja raumalaisten kokemukseen sekä kaikille laivanrakentajille tuttuja että paikallisesti erityisiä asioita, Aho sanoo.
Hänen mukaansa viimeksi mainituista selkein esimerkki on kaupungin kahden telakan omaleimaisten yrityskulttuurien vaikea, joillekin jopa traumaattinen yhdistäminen.
– Se oli monelle kova paikka varsinkin, jos oma työnkuva muuttui.
Tutkimuksen aineistona ovat vuosina 2009–17 tehdyt muistitietohaastattelut, jotka laivanrakentajat ovat tuottaneet pääosin itse. Silloisen omistajan STX:n luopuminen Rauman telakasta ja telakan sulkeminen kesällä 2014 oli käännekohta, joka teki oman jaetun historian käsittelyn yhteisölle entistä tärkeämmäksi.
– Silloin moni varmaan ajatteli, että Rauman laivanrakennuksen vuosisatainen historia on tullut päätökseen. Tuntui ehkä siltä, että laivanrakentajien historia unohtuu, ellei asialle tehdä jotain. Se oli vaikea paikka sillä laivanrakentajat kokevat tehneensä hyviä laivoja kaikkien hyväksi..
Aineiston tuottamiseen on osallistunut monenlaisia laivanrakentajia, telakanjohtajasta nosturinkuljettajiin. Aho nimittää väitöskirjaansa aineistolähtöiseksi.
– Tämä on laivanrakentajille itselleen hyvin tärkeää. Yhteisestä historiastaan keskeisiksi asioiksi he ovat ennen kaikkea valinneet ne, jotka heitä yhdistävät ja rakentavat yhteishenkeä. Riitoja ja ongelmiakin he kyllä muistelevat, mutta katsovat niiden kuuluvan menneisyyteen, Aho sanoo.
Muistitietoaineiston tuottamisessa ja aineiston säilyttämisessä laivanrakentajien muodostaman Suomen Laivanrakennuksen perinneyhdistyksen yhteistyökumppani on Rauman merimuseo, jossa Aho työskentelee amanuenssina.
– Laivanrakentajat ovat itse päättäneet mitä ovat halunneet tehdä, museon roolina on ollut neuvonantajana ja tuotetun aineiston turvallisena ja arvokkaana säilyttäjänä toimiminen. Arvioinkin väitöskirjassani myös, miten muistiorganisaatiot, kuten juuri museot, voivat toimia yhdessä yhteisöjen kanssa molempien tavoitteita edistävillä tavoilla. Ongelmia ja ristiriitoja on myös tullut esiin, mutta on sanottava, että tutkimassani tapauksessa niitä on Rauman merimuseon ja laivanrakentajien välillä ollut vain vähän, Aho kertoo.
Tutkimusta ovat rahoittaneet Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahasto ja Erkki Paasikiven säätiö.
FM Mikko Aho esittää väitöskirjansa ”Kun meiltä laiva lähtee ulos, ni siittä voi olla kaikki ylpeitä”: Raumalaisten laivanrakentajien ammatillinen omakuva teollisena kulttuuriperintönä julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa perjantaina 13. joulukuuta.
Vastaväittäjänä on tutkijatohtori Tytti Steel, (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Anna Sivula (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen. Väitöksen alana on kulttuuriperinnön tutkimus.
Teksti Vesa Veikkola
Kuva Pekka Lehmuskallio
Kertomuksissa korostui
selvästi yhteishenkisyys
Mikko Ahon väitöskirjasta selviää, että laivanrakentajien vastaukset keskittyivät ammattiylpeyden ja me-henkisyyden ohella kolmeen asiaan, jotka olivat urakkapalkkaus, työturvallisuuden kehittyminen ja kylmyys.
Selvä enemmistö haastatelluista piti hyvänä, että urakkapalkkauksesta luovuttiin 1990-luvulla, koska sen koettiin aiheuttaneen eripuraa. Laivanrakentajien mukaan järjestelmä ei ottanut riittävästi huomioon työn vaativuutta ja muutoksia olosuhteissa. Porukkahenkisyyttä kohotti tietoisuus siitä, että telakkatyön arvostus näkyi myös palkkatasossa.
Työturvallisuus keksittiin vuoden 1967 paikkeilla, arvelivat vanhemmat laivanrakentajat ainakin puolitosissaan. Suojavarusteita alkoi tulla telakoille ja asenteet muuttuivat vähitellen niin, että niitä myös käytettiin. Työmaajuopottelukin väheni.
Kylmyyden valitettiin menneen luihin ja ytimiin varsinkin ennen lohkohallien aikaa. Muutenkin työolosuhteet paranivat melkoisesti niiden tultua. Lähes kaikki kokivat, että asiat paranivat työuran aikana.
