Nykyisin kauniina ja suosittuina mökkipitäjinä tunnetut Kustavi, Pyhäranta, Taivassalo, Velkua sekä Uudenkaupungin seutukunta ovat tallentaneet jälkipolville merkittävän ja vauraan perinnön suomalaista merihistoriaa. Eteläpohjanmaalta ja Satakunnasta Vakka-Suomeen periytynyt laivanrakennustaito nousi kukoistukseensa Krimin sodan jälkeen 1800-luvun puolenvälin jälkeen.
Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys on juuri julkaissut FT Juha Sahin kirjoittaman teoksen ’Talonpoikaislaivaston rakentajat’, joka kertoo seikkaperäisesti suku suvulta ja alus alukselta näistä purjehdusmerenkulun kultaisista vuosista aina puurakenteisten purjealusten auringonlaskuun asti.
– Se mikä tekee tästä tietokirjasta poikkeuksellisen, on se, että nyt on saatu yksiin kansiin koko 1800-luku koko Vakka-Suomen eli Vehmaan kihlakunnan laivanvarustuksen ja rakennustoiminnan osalta. Aiemmat tutkimukset ja muut julkaisut ovat keskittyneet joihinkin rajattuihin alueisiin Vakka-Suomessa, kuten Kustaviin, käsitellen pääasiassa 1800-luvun loppupuoliskon tapahtumia, Sahi kertoo.
– Varsinkin Kustavissa on pitkät perinteet merellisen perinnön tallentamisessa – erityisesti Volter Kilven ja Taavi Kilven ansiosta. Toki myös muun Vakka-Suomen osalta löytyy aiemmin julkaistuja tietoja eri pitäjien menneisyydestä, hän jatkaa.
Vakka-Suomessa uskottiin sitkeästi purjealuslaivaston kasvuun
Sahin mukaan kirja sitoo koko vuosisadan yhteen ja osoittaa alkuperäislähteisiin tukeutuen, että laivanvarustus- ja rakennustoiminta on ollut jatkuvaa Vehmaan kihlakunnassa ja että pääosin samat suvut ja kyläkunnat ovat määrätietoisesti jatkaneet laivanvarustustoimintaa koko 1800-luvun.
1800-luku merkitsi valtaisaa muutosta talonpoikien harjoittamalle laivanvarustustoiminnalle. Valtiovalta eli kruunu höllensi vähitellen purjehdustoiminnan rajoituksia, jotka olivat satojen vuosien ajan pitäneet talonpojat aluksineen tiukasti pohjoisella Itämerellä. Kun 1830-luvulla oli purjehdittu Pyhämaan pitäjästä Saksaan, Krimin sodan (1853-1856) jälkimainingeissa kustavilaiset ja velkualaiset purjehtivat laivansa ensimmäisinä Vakka-Suomen rannikkopitäjistä aina Englannin satamiin saakka. Vuosisadan lopulla Pohjanmeri oli osin jo vaihtunut valtameriliikenteeksi, kun vakka-suomalaisia fregatteja tai parkkilaivoja saattoi tavata myös Atlantin takaisissa tai Tyynenmeren satamissa.
Sahin mukaan purjehdusmerenkulun kultakautta kesti Krimin sodan jälkeisistä vuosista 1870-luvun puolivälistä 1880-luvun loppuun vallinneesta taantumasta huolimatta vuosisadan loppuun saakka.
– Suomen suuriruhtinaskunnan laivanrakennuskartalla Vakka-Suomi (myös esim. Luvia) loistaa poikkeuksellisen kirkkaasti 1800-luvun lopulla (erityisesti 1890-luvulla), jolloin tällä alueella vielä rakennettiin kuunari- ja parkkilaivoja. Monella perinteisellä laivanrakennusseudulla oli tuohon mennessä jo rakennustoiminta hiipunut ja se keskittyi pääasiassa pienempiin aluksiin, kuten proomuihin ja kaljaaseihin. Laivanvarustajat Suomessakin siirtyivät enenevässä määrin metallirunkoisten valtameripurjehtijoiden ja höyrylaivojen varustamisen pariin, mistä johtuen kookkaita puusta valmistettuja aluksia tarvittiin uutena aiempaa vähemmän, hän valottaa.
Vakka-Suomi kartutti pitkäjänteisesti laivanrakennustaitoa myös ulkomaiden opein
Sahin mukaan Vakka-Suomeen periytyneeseen laivanrakennustaitoon haettiin oppeja muualta Suomesta ja aina ulkomaita myöden.
– Länsi-Suomen tapauksessa laivanrakennustaidon suunnannäyttäjäksi nimeäisin Pohjois-Satakunnan Merikarvian ja Etelä-Pohjanmaan Siipyyn (Sideby), joissa alkuun rakennettiin suurempia ja kestävämpiä aluksia mm. Vakka-Suomen laivanvarustajille. Näiltä seuduilta myös laivanrakennustaidot siirtyivät Vakka-Suomeen eri mestareiden kuten Josef Salomon Sandbergin välityksellä. Vaikutteita saatiin myös ulkomailta, kun vakkasuomalaiset purjehtivat mm. Englannin satamiin.
Mestari Johan Henrik Sotka tarjoaa tästä oivan esimerkin – hän tutustui laivanrakennuksen käytäntöihin mm. Great Yarmouthissa v. 1870 lopulla. Se merkitsi todellista kipinää Sotkan laivanrakentajan uralle, joka oli alkanut jo edeltäneellä vuosikymmenellä.
Kirjan mukaan talonpoikaispurjehdus sai uusia muotoja 1800-luvun alkupuolella, kun matkojen merialue laajeni, ja rakennettiin etenkin kaljaaseja. Sittemmin Krimin sodan jälkeisellä nousukaudella kuvaan astuivat parkkilaivat, prikit ja kuunarilaivat. Juha Sahi sanoo merenkulku- ja laivanrakennustaidon periytyneen ’isiltä pojille’.
– Tässä keskeisenä tekijänä oli sukupolvet – siis isiltä pojille – ylittänyt pääoman kertyminen onnistuneen laivanvarustustoiminnan seurauksena. Aluksi Vakka-Suomen talonpoikaislaivurit purjehtivat yhteisomisteisilla pienaluksilla (esim. kaljaasit) ja siirtyivät merenkulun rajoitteiden purkamisen jälkeen yhä isompiin alustyyppeihin ja pidemmille matkoille. Yrittäjyys ja rohkeus investoinneissa siivittivät varustajat vuosisadan lopulla erinomaisiinkin tuloksiin. Kasvu siis nojautui monen sukupolven tekemään määrätietoiseen työhön.
Entisajan laivanvarustuksen vauras perintö näkyy yhä
Kirja esittelee maineikkaita laivanvarustajia ja rakennusmestareita suku suvulta ja alus alukselta. Sahin mukaan voidaan todeta nyky-Suomessakin olevan jäljellä 1800-luvun purjealusrakentamisen vaurasta perintöä.
– Esimerkiksi telakkateollisuus Uudessakaupungissa (mm. entinen Uudenkaupungin telakka) juontaa juurensa 1800-luvun purjelaivojen varustukseen niin ko. kaupungissa kuin myös sitä ympäröivällä rannikkoalueella.
Vakka-Suomen telakkateollisuus oli 1800-luvulla vilkasta. Laivoja rakennettiin mm. Pyhärannassa (Pyhämaa), Velkualla, Taivassalossa, Kustavissa ja Lokalahdella, jotka nykyisellään ovat suht pieniä kuntia tai isomman kunnan osia. Sahin mukaan talonpoikaispurjehduksesta alkunsa saanut kansainvälinen meriliikenne on tuonut kyseiselle alueelle vaurautta, mikä näkyy arjessa vielä tänäkin päivänä.
– Laivanvarustajat useissa tapauksissa rakensivat vaurautensa merkiksi komeita taloja, joista osa näillä seuduilla on varmastikin vielä pystyssä. Joissakin perheissä tuli tavaksi lähettää lapset opintielle joko merikouluun tai yliopistoon, jolloin laivanvarustuksen kerryttämä vauraus siirtyi myös tällaisessa muodossa yli sukupolvien, Sahi toteaa viitaten osuvasti myös henkiseen pääomaan. Monissa suvuissa on vielä tänäkin päivänä muistoesineitä purjelaivanvarustuksen loiston ajoilta, Juha Sahi summaa.
Teksti Mikko Laitinen
